Pakkoliikuntaa loskassa ja lumisateessa. Eli siis kävelyä bussipysäkille ja kauppaan ja kebuloihin. Eikö kuulostakin houkuttelevalle. Ja sitten palelee vaikka jalassa olis goretex-kengät, kalsongit ja paksut collarit. Os saanu olla varmaan villakerrasto ja toppavaatteet niin olisin tarennut. Inhoan palelemista. Se on niin ikävää ja aina palelee. Aiankni varpaita jos ei muuten. Viime yönäkin heräsin monta kertaa kylmään, vaikka tässä viime viikot olenkin nukkunut sen puolesta oikein hyvin ja ollut kuuamkni yhdellä peitolla. Ensi yöksi taidan varautua toisella peitolla ja lisävillasukilla. Mieti nyt, siis nukkuessaan tarvitsee enemmän vaatetta kun etelässä koskaan "kylmänä päivänä". Pyh.
Sitten tuo päänsärky. Sekin kuuluu inhokkilistalleni. Aamulla herätessäni huomasin tuon ah niin ihanan (...) asian kolkutteleani vasenta kallopuoliskoani. Tiesin heti, että tämä no niitä "kokopäivän harmeja". Se ei lähde yleensä särkylääkkeellä tai millään vippaskonstilla vaan nukkumalla ja olemalla paikoillaan. Kyykkiminen ja kenkien sitominen ovat näitä mitkä pahentavat sen hetkellisesti todella raastavaksi kivuksi.
Mutta oli tässäkin päivässä sentään jotain hyvää ja hyödyllistä, saatiin vierailtua tuolla toisella puolen kylää - "sukuloimassa" (kuulostaapa typerälle.) ja näkemässä toista tätiä (Hetkinen, eihän se mikään täti ole. Vaan H!) ja serkkupoikaa. Olinko se kauan kadoksissa ollut serkku itse sitten niinkun siellä tuumattiin.. ;) Aika aikaansaamatonta kun ei ole tullut käytyä vielä sitäkään poikaa kurkistamassa aiemmin. Ehkä olen laiska ja aikaansaamaton. Mutta synttäreidenkin aikaan päätin tehdä tuplavuoron töissä - että kai minä olen rahaakin koittanut käydä tienaamassa välillä.
Siitä päästäänkin tähän ikuisuuskysymykseen. Mistä rahaa? En minä sitä paljon tarvitse, mutta sen verran että ei nälkään kuole ja voi häipyä tarvittaessa muille maille. Onhan noita töitä onneksi aina jostain löytynyt. Ei ehkä heti, mutta jossain vaiheessa. Nytkin mietityttää, kun toukokuun lopussa olisi meidän ala-asteen luokkakokous, mutta minähän olen (näillä näkymin...) silloin vielä Englannissa. Onkohan siinä muutamaa päivää varaa olla Suomessa - niin rahallisesti kuin töidenkin puolesta. Täytynee laskeskella ja mietiskellä. Tai eihän sitä kukaan voi tietää, vaikka kävisikin jostain syystä niin että olisi Indonesiassa tai Nauru-saarilla jo siinä vaiheessa.
Tukka takana - elämä edessä!
Taas huomaan että kello näyttää niin paljon kuin nukkumaanmenoaikaa. Olenkohan joskus ollut sängyssä ajoissa, siis lukematta kirjaa, kuuntelematta musiikkia tai kirjoittamatta mitään - piiitkään aikaan. Tuskimpa.
Maatessani olohuoneenlattialla, katselen katosta roikkuvaa kuuta, ikkunoiden edessä tuikkivia tähtiä ja kuuntelen taas tuota musiikkia joka tekee minut iloiseksi. Ja surulliseksi. Haaveilevaksi, ailahtelevaiseksi... Kun aloin ymmärtää lauluista muutakin kun melodian, ne antavat aika paljon enemmän. Edelleen on todella paljon mitä en niistä ymmärrä, sanoja mitä en osaa, mutta silti. Joskus minä vielä osaan espanjaa sujuvasti. On lauluja - joita kuunnellessani rehellisesti sanottuna - itken lähes joka kerta. Olinpa sitten kotona tai baarissa. En voi sille mitään enkä häpeä tunnustaa sitä. Eihän se minusta tee sen kummepaa. Ehkä toisinaan mustempia silmänympäryksiä baarissa, mutta sehän on vaan sitä meikkaus-feikkausta muutenkin. :)
Ainiin, koepakkasin rinkkani toissapäivänä ja sain painoksi 13kg+3kg. Sitten lisäksi tulee ainakin kannettava +3kg. Että eiköhän tuo ruumaan menevä 15kg tule hyvinkin käytettyä ja käsimatkatavara 10kg TOIVOTTAVASTI jäisi vähän vajaaksi. Muuten tulee hankalaa. Kirjathan on tietty painavia. Eli ne ei varmaankaan tule enää Suomeen takaisin. Tai saa nyt nähdä, mutta jos voin jättää niin jätän kyllä sinne. Suklaata tai salmiakkia en aio kantaa, pärjään ilmankin eikä ehkä tule syötyä niitäkään kauheasti. Kun köyhäilee niin tippuu tuo painokin. Ja housut. Mutta siksihän voi käyttää collareita, aina varma valinta. Ja mukava! Mutta totuushan on, että jos ei syö suklaalevyä päivässä (niinkunin eräs neiti tapasi tehdä...Hups.) niin kyllä se näkyy jonkun ajan kuluttua. Eipä sillä että sillä muuten olisi väliä, mutta esim. työvaatteet eivät kiristä. Mutta se on vain ikävä tosiasia, että jos olen yksin ja ei ole tekemsitä, se menee syömiseksi. Olkoon se sitten muroja, sipsiä, karkkia, suklaata tai vaikka kinkkua. Sitä syö vaikkei ole nälkä. Kun ei ole rahaa ostaa sellasita tai tietää että pakko säästää niin ei syö samalla tavalla. Tämän totesin Dominikaanisen vuoden aikana.
Kiitos ja näkemiin.
*L
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti