Tampere, Suomi - millainen on onnellinen ihminen?

Noniin. Tässähän olen jo kuukauden päivät Suomessa luitani kuluttanut. Eiköhän täältä jo melkein jouda pois... Eli jostain kumman syystä olen lähdössä au pairiksi Englantiin (syytän tästä ideasta äitiäni.. :) viikon päästä. En osaa sanoa mikä oli se lopullinen syy tähän ja onko ämä fiksua, mutta sittenhän sen näkee. Muutenkin kaikenlaista tavallaan tässä ollut. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.

En saa nukuttua kunnolla. Heräilen öisin/pyörin illalla patjallani ja mietin kaikkea tapahtunutta. Olisiko minun kuitenkin ollut parempi olla toisella puolen maapalloa ja jatkaa niinkuni ennenkin vai jäädä Suomeen töihin ja hankkia rahaa... Tulevastakaan en tiedä. Viisumia tuskin koskaan tulee tai kesähäitäkään. Tai ehkä joskus, mutta missä ja kuka tietää MIKSI... Ihmiset ovat sikoja. Eli eläimiä. Mikä meistä tekee yhtään parempia kuin muutkaan nisäkkäät, olemmeko oikeasti fiksumpia ? Mikä meidät ajaa epätoivoisiin tekoihin, valehteluun, kieroiluun, voiton tavoitteluun, oman paremmuuden tavoitteluun, pettämiseen, jättämiseen, toisen pahan olon kasvattamiseen...
Miksi me olemme tällaisia? Pitäisi aina muistaa että myöskin olo voi parantua pienillä asioilla. Pienellä viestillä, puhelulla, näkemällä ystäviä tai joskus pelkkä hyvän huomenen sanominenkin riittää. Mutta mikä siitä tekee niin vaikeaa - antaa toiselle edes vähän parempi mieli - vaikka sitten hetkellisesti...

Toiset eivät koskaan halua lapsia ja silti jostain syystä näillä ihmisillä on yksi tai useampi lapsi. Aina niistä ei jakseta ja viitsitä ehkä huolehtia. Toiset haluavat, mutta tietävät etteivät itse voi koskaan saada. Elämä on epäreilua. Tottakaihan lapsiakin voidaan adoptoida, mutta kaikille se ei ole mahdollinen tai haluttu vaihtoehto. Eikä se ole myöskään helppoa.

Sitten on valtaenemmistö - nämä "tavalliset" ihmiset ketkä toivoivat tai "saivat" vain lapsia melko helposti ja ovat tyytyväisiä siihen. EI - en usko että KUKAAN vanhempi oikeasti on aina VAIN iloinen ja tyytyväinen lapseensa. 

En väitä olleeni aina äidilleni pelkkä ilon ja ylpeyden aihe, mutta mehän olemme vain inhimillisiä. En ole ollut hyvä tytär, en aina rehellinen (vaikka olisin tahtonutkin - se ei aina ole mahdollista. Valitan),  en mallikelpoinen, en ole tehnyt varmasti kaikkea moraalisesti oikein, en itselleni enkä muille. Olen nähnyt ikääni nähden varmaankin keskimääräistä enemmän asioita, eikä se ole pelkästään hyvä asia. Tiedän miten inhottavia ihmiset osaavat olla, olen elänyt jonkun kanssa johon  en voi aina luottaa, sen ei tarvitse olla oma kumppani vaan joku joka kuuluu sukuun ja asuu saman katon alla. Kaikkea aikansa, mutta rakkaus tekee ihmisen sokeaksi. Ja toisinaan tyhmäksi. Silti minä väitän että rakastan edelleen, vaikkei se olekaan ehkä terveellistä. Se on asia josta sydän ei kysy "No mutta Lotta, haluatko sinä nyt rakastaa edelleen vai lopetetaanko rakastaminen tähän?"

Se mihin tähtään tällä tekstillä ei liity mihinkään. En tiedä muuta kuni että halusin saada tämän "paperille" nyt. Olen tutustunut muutamiin uusiin ihmisiin viimeisen kuukauden aikana - osasta olisi voinut kehittyä parempikin tuttavuus ajan kanssa, mutta minä säntään taas karkuun. Sen minä teen. Pakenen arkea ja todellista elämää. Edelleen. En halua jäädä aloilleni mihinkään ettei arki ala kyllästyttää ja näyttää "pakollista ja tylsää puoltansa". Olenko sitten huono ihminen sen vuoksi, ehkäpä? Entä jos tavoittelen kuuta taivaalta enkä tule koskaan saamaan kaikkea mitä kuvittelen...

Mitä minä sitten haluan?

-työ mistä pidän oikeasti

-lapsi...

-ystävät lähellä (kyllä, te samat "vanhat")

-asua poissa Suomesta ainakin pimeimmän ja kylmimmän ajan. Se ahdistaa oikeasti. Nyt tuo loska ja piemys ei ole sen parempaa.

-jonkun joka rakastaa

-mahdollisuutta tanssia

onko tämä nyt sitten mahdotonta, tai pitääkö tätä odottaa 10 vuotta? Tai 20? Entäpä jos odotankin 30v. lisää? Sekinhän on mahdollista. Tai voi olla etten koskaan vo isaada kaikkia näitä asioita, vaikka ne eivät mitään ihmeitä olekaan. Kaipaan auringonvaloa. Musiikkia. Ja palaan usein mielessäni menneisyyteen, noin viiden vuoden takaiseen aikaan kun löysin tuon musiikin mistä niin kovasti pidän. Mikä on minulle todella tärkeää. Voisin tanssia rantahiekalla musiikin soidessa palmujen katveessa olevasta radiosta, vaikkapa sitten kuntoilalkiseni ja pysyäkseni kunnossa. Ei se tarvitse olla romminhuuruista tai muutakaan, mutta se että voisi nauttia hiekasta varpaiden välissä, meren kohinasta musiikin lomassa. Ja pienestä tuulen vireestä joka vilvottaisi oloani. Mielummin olisin siellä vaikkapa muutaman ystävän tai tutun kanssa, ei tarvitsisi edes puhua, vain liikkua rytmin mukana.

Mikä on hyvä elämä : tarkoittaako se aineellisia asioita, uutta sohvaa tai ruokapöytää?

Kyllä, joillekin se riittää tai on ainakin osa sitä.

Onko se uusia vaatteita vai matka maailman ympäri?

Onko onnellisuus sitä kun heräät omassa kodissasi joka aamu ja näet talitiaisen syövän itsetehdystä ruokintatelineestä?

Oletko onnellinen kun lapsesi tuovat koulusta hyviä numeroita ja voit kehua niitä sukulaisille ja tuttaville?

Ehkäpä nämäkin asiat ovat tärkeitä juuri sinulle. Ei se tee muista sen parempia tai huonompia - eikä edes onnettomampi välttämättä. Me ihmiset vain arvostamme eri asioita ja pidämme niitä erilaisissa tärkeysjärjestyksissä.

Minulle vaatteet olivat ennen lähinnä pakollinen paha, joita tarvitsemme. Nykyään vaikkapa baarii lähtiesä saatan jopa miettiä mitä pukisin ylleni. Sitä kai sanotaan aikuistumiseksi. Tiedän kuinka syödä terveelliseti ja monipuolisesti - sitähän opiskelin kokkikoulussakin; mutta noudatanko itse sitä? Ehei, en, mutta onko se sitten uhmaa tai lapsellisuutta? Tuskin, vaan lähinnä tottumiskysymys. Ja se että miten turhauttavaa on laittaa ruokaa vain itselleni. Voin sanoa sen lähinnä tuottavan mielipahaa kun ruuan ollessa valmis, sitä ei juuri teekään mieli syödä. MIKSI? Siihen en osaa vastata.

Miksi toisilla on mahdollista opiskella ulkomailla tai muuttaa työnperässä muualle? Miksi toiset kituuttavat minimipalkalla koko ikänsä ja asuvat lapsuudenkodissaan? Ehkäpä he ovat kuitenkin onnellisia ja siinä on tietty turvallisuuden tunne. Ei raha tee ihmistä onnelliseksi, mutta kyllähän se sitä helpottaa.. Olen oppinut sen kantapään kautta. Valittavasti tässä maailmassa ei pärjää enää ilman rahaa ja köyhät ovat "häviäjiä". Mutta toisaalta niillä, kenellä ei ole rahaa - on usein jotain muuta. Perhe ja ystävät, jotka auttavat kaikessa, asumisessa, ruoan hankinnassa yms. 

Miksi ulkomaalaiset naivat suomalaisen tai muunkaan eurooppalaisen - helpon elämän toivossako? Vai onko kyseessä aina aito rakkaus? Tuskin. Aina on ollut ja tulee olemaan ihmisiä ketkä ovat syntyneet "kultalusikka suussa" ja nämä voivat tehdä niinkuin tahtovat. Rahalla saa useita asioita edelleen hoitumaan (ainakin nopeammin) vaikkei se olekaan oikein. Olemmeko me ihmiset korruptoituneita. Kyllä, varmasti. Ja ei, emme kaikki.

Ajatellaampa vielä yhtä asiaa. Kulutustottumuksia. Ruuan hukkaan heittämistä. Äiti opetti pienenä ettei saa heittää ruokaa hukkaan, koska eihän Afrikan nälkäisillä lapsilla ole välttämättä ollenkaan ruokaa. Jos olisinkin joskun voinut lähettää oman lautaseni sinne, mutta eihän se nyt oikeasti ihan niin mene. Koulut, päiväkodit, ravintolat ja sairaalat, kaikki missä valmistetaan ruokaa suuremmille massoille - miettikää sitä hukkaan heitettyä salaatin, lihan, perunan määrää... Ja joskus vain siitä syystä että maidon parasta ennen päivä on samana päivänä eikä kaikki ole mennyt. Eihän se oikeasti yhdessä yössä vielä miksikään mene. Tai vaikkapa salaatti. Koulun ruokalistassa sanotaan että keittopäivänä ei ole salaattia vaan tuorepala. Noh, miksei sitä ylijäänyttä salaattia voisi kuitenkin tarjota nuorille? Eihän se mitään maksa. Toisaalla niin tehdään, toisaalla ei. Tai ettei työntekijät saa ostaa/ottaa ruokaa koteihinsa, vaan se mielummin heitetään roskiin. Tämä on järjetöntä. Kauppojen vanhenevat tuotteetkin menisivät paremmin kaupaksi kun nykyisen (yleensä) -30% tilalla olisi vaikkapa -50%. Eikä lihaa, leipää yms heitettäisi roskiin sieltäkään  sellaisia määriä. 

Entäpä vaatteet. Monet ihmiset keräävät kaappeihinsa kaikenlaista ja sitten ne pölyttyvät hyllyillä jopa käyttämättöminä. Olisiko kamala vaiva tarjota niitä ensiksi vaikkapa kavereille, sukulaisille tai jos kirpputorin pitäminen tuntuu vaikealle - viedä ne UFFin keräyksiin tai ihan kierrätyskeskuksiin. Joku varmasti vielä ilahtuisi sinunkin vanhoista vaatteistasi, kirjoista, levyista, tyynynpäällisitä tai mistä vain.

Jospa tässä oli tarpeeksi sekavaa tekstiä taas - itse en aio tätä "oikolukea" joten näppäimitön kirjoitusvirheet annetakoon anteeksi.

Saatan myös itkeä iltaisin kun kukaan ei näe - en ehkä ole aina vahva, kuten Anna Ericsson laulaa (vai oot voimani mun ?) Hälläkö väliä ja antoisaa itsepohdiskelua kaikille muillekin kuin minulle.

-Lotta jäätynein sormin täällä lattialla kököttäen