ja taas huomaan etta mina en ole kirjoittanut. Viimeisen parin viikon aikana minulla ei ole oikeasti ole ollut muuta kuin aikaa. Ja itkua ja potkua ja raivoa. Ensimmaiset paivat sujuivat rauhassa taalla ja kiakki oli hyvin. Mutta sitten se menikin alamakeen.
Mita tehda kun heitat poikaystavaa kengalla tai kaadat vetta taman niskaan. Olet kaksi kertaa viikon sisalla niin humalassa ettet voi kavella. Ehka menet pistaytymaan sairaalassa tai kaadut vaikkapa jokeen kaikkine vaatteinesi. Kiroilet sujuvasti suomeksi ja muut osaavat tulkata sanasta sanaan viela viikon kuluttua mita sanoit. Hmm.
Ala lyo. Sen piti olla aina niin. Miten siina kavikin niin. Ei koskaan. Aamulla et halua nousta sangysta, et halua huomata etta vieressasi nukkuu joku, mutta ei halaa sinua ei edes pida kadesta. Et kehtaa katsoa edes peiliin kun tunnet sen tunteen. Hapea. Miksi? Ei taalla eika missaan muussakaan ajassa ihmisten pitaisi tehda niin.
Itku. Kivinen nyrkki joka puristaa rintaa, toisinaan myos siihen asti ettet saa henkea. Se tukehduttaa. Kuristaa kurkkua. Se katse, joka ennen oli lammin. On nyt vain jossain kaukana.
En tieda. Muutama paiva sitten meinasin jo etsia teinityttomaisesti puukon tai harpin tai mita vain teravaa. En mina siihen alennu, vaikka synkkaa olisikin. Aina saa leikkia mielikuvitus leikkeja. Tormasin myos iltapaivalla netissa kohuttuun Enkeli-Elisan juttuun. Pisti miettimaan etta miksi ihmiset tekevat tallaista ja mika siihen ajaa.
Nyt olen siis tyhma, toisinaan epatoivoinen ja helkkarin kaukana ystavista. Poikaystava on, mutta miten se nyt sekin on niinn vaikeaa. En tieda. Taman mielesta minun ei pitaisi kirjoittaa mitaan tai paivittaa faceenkaan koko aikaa. Kelle mina juttelen jos en taalla tai siella. Hulluksihan mina muuten tulen.
